KUOLEMA MAALAA TAULUN LÄHEISILLEEN, JOKAINEN TAULU ON HENKILÖKOHTAINEN JA YHTÄ TODELLINEN. TÄSSÄ YKSI TARINA MONIEN JOUKOSSA.
MITÄ ON OLLA MIELENTERVEYSONGELMAISEN LÄHEINEN?
OMAISEN KERTOMUS ELÄMÄSTÄ MIELENTERVEYSONGELMAISEN KANSSA JA HÄNEN MENETTÄMISESTÄ.
Tosikertomus, vertaistuki, kokemusasiantuntijuus
Sisarukseni menehtyi 33-vuotiaana muutama vuosi sitten. Hänen menehtymisensä ei varsinaisesti tullut minulle yllätyksenä, olihan hän pitkäaikaissairas niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hän menehtyi eräänä talvisena yönä sairauskohtauksen seurauksena kotinsa makuuhuoneen lattialle, hänen lähtönsä oli kaikeksi onneksi äärimmäisen nopea. Siitä olen kohtalolle kiitollinen.
Sisareni oli pienestä asti arka ja hänellä oli hyvin vilkas mielikuvitus. Jopa niin vilkas, että hän viihtyi päänsä sisällä paremmin kuin ihmisten seurassa. Eroa meillä oli kuin yöllä ja päivällä, en siitä tässä sen enempää halua kertoa. Sisareni oli erittäin helppo kohde koulukiusaamiselle ja tämä asia valitettavasti varjosti hänen lähes koko kouluikäänsä ja oli omiaan lisäämään hänen mielenterveysongelmiaan.
Masennus
Sisareni sairastui aikuisiällä masennukseen. Häntä tutkittiin aluksi autismin kirjon henkilönä, mutta oirekirjon vuoksi hänelle ei voitu asettaa oikeaa diagnoosia. Häntä päädyttiin siis hoitamaan masennuspotilaana. Tämä masennus näyttäytyi hänellä siten, että hän kirjaimellisesti nukkui puolet elämästään. Koska hän nukkui paljon ja oli kroonisesti väsynyt, ei hän kyennyt pitämään terveydestään huolta vaan hän sairastui elimellisiin sairauksiin. Koska hän oli hyvin väsynyt, niin ajoittain emme olleet päivittäin tekemisissä. Joinakin aikoina sitten taas enemmän.
Sisareni halusi aina oman perheen ja hän oli pienille lapsilleni korvaamaton rakkaudenlähde ja erittäin läheinen. Uskon, että lasteni seura sai hänet pysymään elämän syrjässä kiinni niinkin pitkään, olivathan lapseni hänelle korvike omien puuttuessa. Hän hoiti lapsiani paljon ja auttoi minua arjessa aina kun vain jaksoi. Olen kiitollinen, että lapseni saivat tuntea hänet ja kasvaa niin hienon persoonan kanssa. Hän opetti lapsilleni todella paljon rakkaudesta, huolenpidosta ja elämästä yleensä.
Masennuksen jatkuessa vuosikausia hänen hoitotahonsa vihdoin havahtuivat hoidon riittämättömyyteen ja hän sai lukuisten elinsairauksiensa lisäksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiastediagnoosin. Valitettavasti hän ei kerennyt reagoimaan hoitoon vaan menehtyi synnynnäisen aivoverisuoniston poikkeavuuden ja näiden sairauksiensa yhteisvaikutuksesta.
Perspektiivi
MITÄ AJATUKSIA LÄHEISEN KUOLEMA AIHEUTTAA TAI ANTAA?
Hänen kuolemansa seurauksena pohdin paljon elämän asioita ja minua lohduttaa ajatus siitä, että hän saa nyt nukkua ja haaveilla ikuisesti ilman katkeruutta siitä, että hän ei jaksanutkaan panostaa elämäänsä niin paljon kuin olisi halunnut saavuttaakseen sen kaiken mistä hän haaveili. On kertakaikkisen väärin varustaa ihminen niin suurilla odotuksilla ja unelmilla ja antaa hänelle niin melankolinen mielenlaatu, että hän masentuu entisestään kun odotukset oman elämänsä suhteen eivät toteudukkaan.
ONKO HOIDON TARPEEN ARVIOINNISSA TAI HOITOON PÄÄSEMISESSÄ VAIKEUKSIA?
Jälkikäteen on tullut jossiteltua, että mitä jos hän olisi saanut oikeanlaista hoitoa ongelmiinsa, olen jopa miettinyt lukemattomia tunteja mitä minä sisarena olisin voinut tehdä toisin. Oikea vastaus on; en mitään. Jossittelu on turhaa, katkeroittaa ihmistä eikä anna sijaa surra terveesti. Niin väärältä kuin se tuntuukin, niin se todennäköisesti tapahtui mikä tapahtuvaksi tarkoitettiin. Hänen elämänsä ei ollut onnellista ja haluan ajatella, että ei olisi ollut oikein antaa hänen elää niissä tuskissa joita hän lyhyen elämänsä joutui kantamaan mukanaan.
Toki voi olla, että suojelen tällä ajattelutavalla omaa mielenterveyttäni, mutta sisareni antoi minulle kuollessaan elämästä nauttimisen lahjan. Arvostan jokaista aamua jona herään ja nautin pienistä asioista. Hän on aina osa minua ja uskon, että kaikessa kokemassani hän on mukana. Kosketuksessa, ajattelussa ja mielikuvitukseni rikkaudessa.
Arkku
Arkku vai uurna, tuskin kuuluu kenenkään lempi aiheisiin olla näiden kysymysten äärellä. Varsinkaan, jos vanhempi joutuu oman lapsensa kohdalla näitä asioita miettimään.
VANHEMPIEN TUSKA LAPSEN MENETTÄMISESSÄ ON VAIKEIN
Pahinta sisareni menetyksessä oli vanhempieni tuska. Se on sanoinkuvaamattoman murskaavaa enkä pysty sanoilla tuomaan sitä ilmi. Jokainen, jolla on omia lapsia ja varsinkin, mikäli on joutunut hautaamaan oman lapsensa voi käsittää mistä puhun. Vaikeaa oli myös lapsilleni kertominen ja tiedän, että tämä suru ei ole voinut olla jättämättä heihin jälkeään. Pyrimme puhumaan sisarestani ja yhteisistä muistoista. Onneksi meillä on paljon valokuvia sisarestani ja lasteni kummista, niiden avulla voimme uudelleen elää niitä hienoja hetkiä joita saimme hänen kanssaan viettää.
Vastaa