Raskaustesti,synnytys, kuolema

Vertaistuki, tositapahtuma, äiteys, lapsen menetys

On kevät ja luonto heräilee talven jäljiltä eloon. Auringonsäteet loistaa puiden lomasta ja valaisee koko maiseman. Luonnon kiertokulku on siinä pisteessä, että on taas aika luoda uutta elämää. Puissa on jo hiirenkorvia ja erisävyistä vihreätä näkyy kaikkialla. Imen itseeni aurinkoenergiaa. Nenääni tuulahtaa kevään tuoksu.

Meri on alkanut sulamaan paksusta jääkerroksesta ja jäälauttoja kelluu siellä täällä. Kuulen muuttolintujen laulua ja aurinko lämmittää talven jäljiltä kalpeaa ihoani, imee D-vitamiinia itseensä. Kaikki on hyvin. Elämä näyttää hyvät puolensa ja tuntuu siltä, kuin elämä kantaisi taas. Olin kulkenut läpi myrskyn ja pimeyden kohti valoa. Olin tuntevinani jotain muutosta olotilassani, tyyneys ja rauha vallitsi oloni. Otan rakkaimpiani kädestä kiinni, minun nuorta poikaani, joka on täynnä iloa ja elämää. Toisella kädellä tartun miestäni kädestä kiinni. Haluan painaa tämän hetken mieleeni, kun kaikki on toistaiseksi ja vielä hyvin. En todella tiennyt, että elämässäni on tulossa vielä pahempi ajanjakso. Joka tulee muuttamaan loppuelämäni ja tulen kantamaan sitä sydämessäni aina. Sitä surua ja tuskaa. Onneksi olin vielä tietämätön, että elämässäni kääntyy uusi luku. Tapahtuma, joka muuttaa kaiken. Kävelemme yhdessä merenrantaa pitkin, hiekka narskuu jalkojeni alla. On vain tämä hetki, kun kaikki on hyvin.

Positiivinen raskaustesti

Tunsin kehossani ja olossani muutoksen, joka oli minulle entuudestaan jo tuttu. Aavistin jo mistä on kyse, mutta halusin varmistuksen omalle tunteelleni. Menin juoksujalkaan lähimpään kauppaan ja etsin oikean hyllyn. Raskaustesti, sitä tulin hakemaan. Otin varmuudeksi paketin, jossa oli useampi testi.

Kotiin päästyäni tein testin heti, tuttua hommaa. Ei tarvinut kauaa odottaa kuin testissä näkyi jo kaksi viivaa. Positiivinen raskaustesti. Sisälläni mellasti apinaorkesteri. Olin haljeta riemusta ja onnesta, kohta meidän pieni perhe kasvaisi yhdellä. Otin kuvan testistä ja laitoin miehelleni viestin. -”Minussa on jotakin positiivista” nauruhymiöiden ja kuvan positiivisestä raskaustestistä. Tiesin mieheni reaktion kuinka onnellinen ja innoissaan hän siitä oli. Puhelin piippasi ja viesti mieheltäni: -”Tämä on paras asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut ja koskaan tulee tapahtumaan. Rakastan sinua ja meidän tulevaa lastamme niin hirvittävästi, että sydämeni pakahtuu.” Poika joka minulla tai meillä ennestään jo on, oli minun edellisestä suhteesta. Eli tämä meidän uusin tulokas on mieheni ensimmäinen oma lapsi.

Huoli kuitenkin pian valtasi minut, mitä jos kaikki ei mene hyvin? Mitä jos tapahtuu jotain? Kannan geeniperimää, joka periytyy erittäin vahvasti, ja oli suuri ihme, että poikani oli syntynyt terveenä. Mutta ihmeitäkin sattuu ja toivoin tulevan vauvan kohdalla samaa.

Olin onneissani, mutta peloissaan. Yritin haudata pelon sekavia tunteitani ja olla kiitollinen tästä hetkestä ja tulevasta.

Raskauspahoinvointi

Enään en kiinnittänyt huomiota luonnon kauneuteen ja siihen, kun luonto puhkesi puhkeamistaan kukkaan. Minun huomioni keskittyi raskauspahoinvointiin. Pahoivointi alkoi heti, tein testin heti raskauduttuani. Siltä istumalta alkoi myös oireet, oksentelua, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta ja itsemurha päänsärkyjä. Minulle raskausajat eivät todellakaan ole olleet ”elämän parasta aikaa”, enkä puhjennut kukkaan, niinkuin luonto kevään taittuessa kesään. Tuntui kuin elimistöi hylki koko raskautta ja vauvaa, joka lisäsi minun epäilyksiäni, pelkoa ja hysteriaa. Olin henkisesti ja fyysisesti romuna, vaikka olin toiveikas ja onneissani. Mieheni tuki minua ja yritti pysyä vahvana ja ei luultavasti aavistanut niin selkeästi pahaa kuin minä. Tunsin, ettei kaikki ole hyvin. Elimme jo kesää, joka meni minulta täysin ohi, koska olin huonovointinen ja hysteerinen. Maha kasvoi normaalisti, mutta painoni ei lähtenyt nousuun, päinvastoin laihduin vain. Mikä itsessään jo ei ole hyvä merkki.

Neuvola ja ultra

Raskaus eteni ja kuntoni heikkeni. Kävin normaalisti neuvolassa. Oli ensimmäisen ultran aika, johon menimme mieheni kanssa yhdessä. Kesä oli jo aluillaan, joka minulta meni ohi. Se oli toisarvoista.

Neuvolan täti oli mukava, jopa liian positiivinen ja normaali. Hän ei ymmärtänyt kauhua, hysteriaa ja pelkoa mikä minulla oli. Hän rauhoitteli minua iloisesti ja aloitti ultraamisen. Meidän kaikkien ihmeeksemme ultrassa näkyikin kaksi sikiöpussia, toisella oli syke, toisella ei. Olin siis mahdollisesti odottanut kaksosia, mutta toinen ei selviytynyt edes alkuraskautta. Mutta toisen syke kuului normaalisti ja kaikki näytti olevan kunnossa. Mietin, oliko pelkoni ja hysteerinen oloni johtunut alitajuntaisesti tietoisuudesta toisen kaksosen elämän päättymisestä, toivoin, että se olisi ollut niin. Tämä oli vasta alkua. Eli nyt oli menetetty yksi lapsen alku. Okei, tästä selviän vielä. Kunhan toinen selviäisi ja kaikki tulisi menemään hyvin.

Jatkoimme muuten elämää normaalisti, mutta pahoivointini ja laihtumiseni jatkui. Kävin neuvola käynneillä normaalisti ja minulla oli valmmiksi jo lähete sikiötutkimusyksikköön. Johtuen geeniperimästä ja perinnöllisistä sairauksistani. Neuvolassa kaiken katsottiin olevan kunnossa, sikiö kehittyi normaalisti ajallaan pieneksi vauvaksi. Pelko sisälläni ei kuitenkaan laantunut. Vaikka kaikki ympärilläni sanoi, että hysterisoin turhaa. Mutta minulla on ja oli äidinvaisto. Sikiötutkimusyksikössä minua ja sisälläni kasvavaa lasta tutkittiin tarkasti, ultrattiin ja mittailtiin. Kaiken sanottiin olevan hyvin. Minulta ja mieheltäni otettiin myös paljon verikokeita ja tutkittiin geenejä ja niiden yhteensopivuutta. En muista kaikkea, se aika oli sumuista ja sekavaa, koska sisälläni myllersi valtameri, tunteiden ristiaallokko ja tietenkin kasvoi minun pieni rakas lapseni. Hän oli päivä päivältä yhä enemmän osa minua. Siteeni, tunteeni ja suhteeni tietenkin kasvoi lastani kohtaan vatsassani. Osa minua ja osa miestäni, miten ainutlaatuista ja kaunista. Yritin toitottaa itselleni, kaikki on hyvin. Niinkuin kaikki testit, kokeet ja tulokset antoivat ymmärtää.

Poika, äiti ja isä

Saisimme pojan, voi kuinka mahtavaa. Minulla tai meillä olisi pian kaksi poikaa. Voi kuinka rakastinkaan tulevaa lastamme. Myös mieheni rakkaus syntymätöntä lastamme kohtaan oli käsinkosketeltavissa. Hän huolehti minusta hyvin. Tunnustelimme poikamme liikkeitä vatsan läpi. Siellä se jo harjoittelee juoksemista. Tunsin hänen elämänvoiman. Olimme usein koko perhe kädet minun vatsallani, tunnustellen poikavauvamme liikkeitä. Pystyimme tuntemaan hänen jalat ja kantapäät, tunsimme hänen pään. Sisälläni kasvoi uutta elämää, minun kuntoni heikennyttyä entisestään. Mutta päätin vain luottaa tuntemaamme elämään sisälläni. Miten ihanaa minusta tulee taas äiti. Ja mieheni ja minä olimme innoissamme, että hänestä tulee isä. Kaikki vaikutti normaalilta ja hyvältä. Juttelimme vauvalle niitä näitä, halusimme sen kuulla meidän äänemme ja tottuvan siihen. Elimme raskauskuplassa, joka pian saisi kauhean käänteen. Olimme tietämättömiä vielä tulevasta, minulla oli kuitenkin takaraivossa edelleen joku selittämätön pelko.

Sairaus

Raskaus oli jo pitkällä, yli puolenvälin. Mahassani kasvava ihmisen alku. Hän ei ollut enää sikiö, ei toukka vaan vauva, jolla oli pää, kaula, raajat. Kymmenen varvasta ja sormet. Tähän asti meille oltiin sanottu kaiken olevan kunnossa, johon vastentahtoisesti uskoin. Mutta uskoin, koska en voinut olla uskomatta. Kunnes kaikki muuttui. Pelkoni muuttui todeksi. Painajainen sai alkunsa.

Olin kantanut lastani sisälläni jo 6kk, kunnes meille kerrottiin, ettei mikään ole hyvin. Vauvalla todettiin sydävika, kromosomivika, vikoja vikoja ja vikoja. Kaikki muuttui silmänräpäyksessä.

Elinajaksi annettiin 1-3vrk. Mitä helvettiä tämä nyt on? Toisaalta olin tiennyt ja tuntenut tämän asian sisimmissäni koko ajan, mutta miten tämä voi olla mahdollista. Puoli vuotta sanottiin kaiken olevan hyvin ja vauvan syntyvän normaalisti. Nyt minulle kerrottiin, että vauva tulee kuolemaan pian. Uutinen pysäytti kaiken, koko meidän elämän. Satakiloa paskaa tuulettimen läpi naamallemme, olisi ollut nautintoa ja juhlaa tähän verrattuna. Tuntuu kuin sydämeni revittäisiin irti. Olimme lohduttomia, kaikki tapahtui niin nopeasti. Olimme shokissa.

Mitä seuraavaksi? Meidän piti anoa lupaa, että saisin synnyttää lapseni, ettei se kuolisi sisälleni. Saisin synnyttää lapseni, että voisin haudata hänet. Näitä ajatuksia ja tuntemuksia ei voi oikein kuvailla. Ne tietää, jotka tämän ovat kokeneet. Ne onnekkaat, jotka ei tätä tunnetta tiedä, voit kuvitella pahimman ahdistuksesi, surusi ja tuskasi, joka valtaa niin mielen ja kehon, potenssiin kymmenen. Nyt jäimme odottelemaan synnytyslupaa, ja suunnittelemaan vauvallemme ristiäisten sijasta hautajaisia. Olin voimaton ja täysin murtunut. Mieheni yritti olla tukenani, mutta oli itsekin niin hajalla. Häneltä vietiin hänen ainut lapsensa, jota hän odotti ja toivoi yhtä paljon tietysti kuin minä.

Sininen enkeli

Synnytys käynnistettiin ja poikamme syntyi, Elottomana, kuolleena. Poikamme , joka hetki sitten oli vielä täynnä tarmoa, eloa ja liikettä. Nyt hän oli kuollut, poissa. Lapsemme vietiin heti synnytyksen jälkeen pois luontamme. Hänet siistittiin ja kapaloitiin. Poikamme tuotiin meidän luokse takaisin, niin kaunis ja suloinen vauva. Ei merkkiäkään ulkoisesti mistään sairaudesta tai vammasta, mutta hän oli kuollut. Pidimme kuollutta lastamme meidän kanssamme ajattoman ajan. Katselimme kaunista lastamme, kaikki olisi voinut olla toisin, jos lapsi olisi elossa. Mutta ei ollut ja siihen asiaan emme voineet vaikuttaa. Pidimme poikaamme lähellä ja hyvästelimme hänet. Liian hyvää,kaunista ja haurasta tähän maailmaan. Hetki, jota en unohda koskaan. Hetki, joka muutti kaiken elämässäni ja mieheni elämässä. Kadotimme toisemme, menetimme lapsemme. Kuollut lapsi sylissäni ymmärsin elämän katoavaisuuden, emme kukaan ole kuolematon. Hänelle annettin pieni mahdollisuus elää, mutta se vietiin pois.

Poikamme tuhkattiin, ristiäiset vaihtui hautajaisiin. Verkkokalvoillani oli vain näky kuolleesta pojastamme, joka ei saanut mahdollisuutta tähän elämään. En löytänyt syytä tai tarkoitusta tälle, mutta se oli vain hyväksyttävä.

Elämää kuoleman jälkeen

Niin mieheni kuin itseni mielenterveys petti tämän kaiken jälkeen. Olimme molemmat rikki ja hajalla. Itse masennuin ja minulle tuli itsetuhoisia ajatuksia. Mieheni alkoi hoitamaan ja turruttamaan omaan suruaan päihteillä. Yritimme korjata suhdettamme ja ajattelimme ehkä, että yhdessä koettu traumaattinen tapahtuma lähentäisi meitä. Niin ei käynyt. Jaksoimme yrittää jotakin kuukausia yhdessä, kunnes erosimme. Molemmat hajalla ja rikki. Hän sai olla hetken isä ainoalle lapselleen, onhan hän vieläkin isä, kuolleelle lapselle. Jotain minun sisälläni rikkoutui ja muuttui täysin. Ja tästä alkoi uuden elämäni ensimmäinen luku. Kannan tätä asiaa loppuelämäni sisälläni. Muistan vain kuolleen lapseni kauniit ja suloiset kasvot. Ei ilmeitä ei eloa.

Elämän oli kuitenkin jatkuttava, minulla oli yksi kuollut poika ja yksi elossa oleva poika. Elossa olevan poikani takia ehkä jaksoin mennä eteenpäin.

Ensimmäinen vuosi meni sumussa ja itsemurhaa suunnitellessa sekä laitoksissa hoitojaksoilla. Suru kuitenkin alkoi muuttamaan pienin askelin muotoaan, siedettävämmäksi ja elettävämmäksi.

Kuulostaa kliseeltä, mutta aika auttaa. Niin tässäkin tapauksessa. Kuitenkin se muutti elämäni loppuelämäkseni.