Jatkoa edelliseen postaukseen ylisukupolvisesta traumasta. Ylisukupolvinen trauma koskettaa monia. Osa meistä on tietoisia ja tiedostaa mitä ylisukupolvinen trauma tarkoittaa ja miten se oireilee. Kuitenkin monet eivät tiedä tai ole kuulleet ylisukupolvisesta traumasta, vaikka siitä kärsii todella moni. Kärsitkö sinä ylisukupolvisesta traumasta? Oletko perehtynyt aiheeseen tai tunnistatko sinussa, sisaruksissasi, vanhemmissasi ylisukupolvista traumaa?
(Tässä artikkelissa olevat kuvat ovat otettu Thaimaan reissultani Chiang Rai nimisestä kaupungista, missä sijaitsee upea White Temple. Suosittelen tutustumaan siihen liittyvään tarinaan. Liittyy omiin demoneihin, puhdistumiseen/eheytymiseen.)
Ylisukupolvinen trauma, trauma ja oirekeskeisyys. Kuinka tärkeää on tunnistaa erilaisten oireiden ja sairauksien juurisyy?
Oirekeskeisyyden painotus juurisyiden kustannuksella pahimmillaan vahvistaa traumatisoituneen kokemusta omasta poikkeavuudesta. Ymmärrys traumoista on alkanut laajeta, ja nykyisin pyritäänkin siihen, että ei kysytä, mikä hänessä on vikana (joka vahvistaa poikkeavuutta), vaan mitä hänelle on tapahtunut, jolloin voidaan aloittaa varsinainen trauman tunnistaminen, tunnustaminen ja purku sekä yksilö- että yhteisötasolla.
Miten ylisukupolvinen trauma voi näkyä?
Ylisukupolvinen trauma voi oireilla monella eri tavalla ja se voi kerrostuttaa ihmisen päälle monia eri ”kerroksia”. Eli erilaisia oireita, sairauksia, ongelmia. Sekä muokata/muovata ihmisen persoonaa ja identiteettiä. Sekä vaikuttaa ihmisen elämänkulkuun, elämän valintoihin ja jopa altistaa uusille traumakokemuksille. Alla kirjoitettuna yksi kuvainnollinen esimerkki:
Käytännön esimerkkinä voisin kuvata perheen, jossa on vanhemmat ja kaksi lasta.
Toinen vanhempi kärsii päihderiippuvuudesta. Päihderiippuvuus on koko perheen sairaus, joka vaikuttaa sekä lapsen ja vanhemman välisiin suhteisiin, että vanhempien väliseen parisuhteeseen ja vanhemmuussuhteeseen. Lopulta vanhemmat päätyvät eroamaan. Tällöin lapsiin ovat vaikuttaneet jo pitkään parisuhteen vaikeudet ja vanhempien kyky mentalisaatioon suhteessa lapsiin. Ero sinänsä jo vaikuttaa lapsen kehitykseen ja kasvuun. Tietenkin vaikuttavina tekijöinä vanhempien erossa on, se miten eron jälkeen lapset asettuvat uusiin koteihin ja näkevät tilanteen. Lapsia EI SAA käyttää ”pelimerkkinä” vanhempien välillä. Tälläistäkin ilmiötä esiintyy usein. Toinen eroihin liittyvä vakavakin seikka on, jos lasta aletaan erkaannuttamaan toisesta vanhemmasta. Eroja on monenlaisia, ja niissä täytyisi huomioida lasta ja lapsen sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen ja muutokseen. Pelkästään vanhempien ero ei suoranaisesti aiheuta lapselle traumaa, mutta voi aiheuttaa. Riippuen siitä miten se hoidetaan. Usein erotilanteissa vanhempien välillä on paljon tunteita, vihaa, katkeruutta, jotka puolestaan voivat heijastua lapseen.
Vanhempien hyvinvointi vaikuttaa lapsen kehitykseen ja kasvuun, tukiverkosto on tärkeä
Vanhempien oma hyvinvointi vaikuttaa lapsen kehitykseen ja kasvuun. Riitaisa ja toksinen vanhempien välinen suhde vaikuttaa lapseen. Toisen vanhemman hoitamattomaan päihderiippuvuuteen liittyvä syyllisyys ja häpeä ajavat hänet itsemurhaan, joka on yksittäisenä tapahtumana ketä tahansa traumatisoiva.
Myös sillä on vaikutusta, onko vanhemmilla tukena omat vanhemmat, lapsen isovanhemmat ja muu läheinen tukiverkko. Jos näissä suhteissa on ongelmia, kuten usein saattaa olla, sillä on vaikutusta lasten hyvinvoinnille.
Lapsen oireilu ja lapsen käytökseen on tärkeä kiinnittää huomiota
Näin lapset oireilu alkaa näkyä sekä päiväkodissa että koulussa. Lapsille aloitetaan ADHD-kartoitus. Näin vanhempien kyvyttömyys nähdä omia katveitaan omassa hyvinvoinnissa ja muissa ihmissuhteissa nauliutuu lasten oireiluun. ADHD-tyyppisiä oireita usein pääsääntöisesti lääkitään (oirekeskeinen hoito juurisyiden ja lapsen hyvinvoinnin kustannuksella) ja näin aikuiset (vanhempi, vanhemmat ja opettajat) katsovat lasta ja hänen ongelmallista käytöstä ja oireilua. Perheen ja suvun syyllisyys ja häpeä siirtyvät lasten kannettavaksi.
Martti Siirala lanseerasi aikoinaan sloganin ”On puhuttava siitä, mistä vaikenemme”.
Ylisukupolvinen trauma, häpeä ja syyllisyys
Ylisukupolvisiin traumoihin liittyy valtava häpeä ja syyllisyys. Erityisesti se välittyy sukupolvelta toiselle vanhemman ja lapsen välisen kiintymyssuhteen kautta. Vastasyntyneen vauvan mieli on vastaanottavainen vanhemman keskeneräiselle tavalle olla vanhempi. Traumatisoitunut vanhempi ei tiedosta omaa käyttäytymisen mielettömyyttä, koska hän itse on jopa syntymästään saakka elänyt traumaattisissa olosuhteissa mahdollisesti koko siihenastisen elämänsä (itse kuulun tähän ryhmään). Usein vanhempi toimii tiedostamattaan kaltoinkohtelevasti (ks. yllä oleva esimerkki).
Tällöin autenttinen minuus voi olla ristiriidassa oman toimintansa kanssa. Osa minuudesta ja/tai omastatunnosta voi viestiä, että lapsen kaltoinkohtelu on väärin, mutta silti jatkaa kaltoinkohteluaan enemmän tai vähemmän sekä tavalla tai toisella myöhemmin myös itse vanhempana. Se, miten lasten kaltoinkohtelu ilmenee kussakin perheessä, vaihtelee.
Suvun ja perheen vaietut asiat ; puhumattomuus
Se, mitä ”on puhuttava siitä, mistä vaikenemme” tarkoittaa, on mielenkiintoinen ilmiö. Nina Canault (suom. 2007) kuvaa tätä ilmiötä ”syntymäpäiväsyndroomana”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun pyrimme syystä tai toisesta lakaisemaan ongelmat maton alle (useimmiten syyllisyys ja häpeä). Jotain sukulinjassa tai -linjoissa tapahtuvista vaietuista, näkymättömistä toimintatavoista ja ilmiöistä alkaa tihkua eräänlaisina tippoina oman opitun vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen ja kiintymyssuhteen kautta lapsen mielen ja kehon kannettavaksi (syyllisyys ja häpeä).
Toistamme tiedostamatta trauma käyttäytymistä ja trauma ajattelumallia
Eli toistamme tahtomattamme sitä, mikä on jäänyt käsittelemättä. Halusimme tämän myöntää tai emme. Se, mistä vaikenemme, voi toimia kirjoittamattomana ja sanoittamattomana sääntönä sukupolvelta toiselle. Tämän todellisuuskuplan puhkomiseen tarvitsemme ympärille niitä, jotka havaitsevat käsittelemättömiä traumoja ja niistä syntyneitä haavoja, joiden kautta itse kukin enemmän tai vähemmän sekä tavalla tai toisella toimii.
Kaunokirjallisuuden puolella ylisukupolvista traumaprosessia on oivasti nivonut yksiin kansiin Kira Poutanen (2021) kirjassaan Surun kartta. Paljastamatta kirjan aiheita liian auki Kira avaa freudilaisen lapsuksen, eli episodin, joka lävähtää ihmisten korville ja tietoisuuteen yksittäisessä kahvipöytäkeskustelussa – elämän arkisella näyttämöllä. Sanataiteen keinoin voidaan jatkaa siitä, mihin teoreettisen ilmaisuvoiman keinot eivät riitä. Käytännössä käsittelemätön ylisukupolvinen trauma voi tulla esiin vahingossa ihmisten haparoivissa yrityksissä sanoittaa yli sukupolvien valuneita traumoja. Useimmiten olemme itse sokeimpia itsellemme, siksi tarvitsemme muita, jotta nämä toimintakaavat tulevat näkyväksi.
Trauma jää usein huomioimatta ja hoitamatta, trauma täytyy tunnistaa
Useimmiten pinnan alla uinuvan trauman huomaa joku ulkopuolinen, kuten omalla kohdalla lastensuojelun sosiaalityöntekijä, joka teki kotikäynnin. Hän rohkeni kysyä minulta, huomaanko, miten lapset puhuvat minulle. Olin täysin sokea, mihin työntekijä pyrki puheillaan. Sitten hän totesi, että lapset huorittelevat minua. Totesin yllättyneenä, että eivätkö kaikki miespuoliset (miehet ja pojat) puhu näin naisille ja äideille? Tällaiseen kielenkäyttöön olin tottunut syntymästä saakka. Työntekijä totesi minulle, ettei se ole tavanomaista. Tämän yksittäisen kohtaamisen avulla kuoriutui lopulta ulos koko ylisukupolvinen väkivalta- ja traumahistoria, joita työstin vuosikausia terapeuttien ja analyytikkojen sohvilla.
Monisyisiin ylisukupolvisiin ilmiöihin ei ole olemassa pikavoittokuponkeja, joiden avulla manifestoitaisiin kokonaan uusi elämä. Silti yksittäinen kohtaaminen arjessa voi olla avain suvun historiaan, kuten yksittäinen hieroglyfi voi avata tien erilaisiin koodekseihin ja muinaiseen historiaan.
Suojamekanismit ovat hitsautuneet kiinni syyllisyyden ja häpeän kaltereihin, joiden auki purkaminen on monivaiheinen ja pitkä prosessi. Sirpa Kähkönen kuvaa tätä prosessia Finlandia-palkitussa teoksessa 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (2023). Tämä tarkoittaa sitä, että me vanhemmat toistamme ylisukupolvien omaksuttuja (varhaisen kiintymyssuhteen kautta) enemmän tai vähemmän vääristyneitä toiminta- ja vuorovaikutuskaavoja.
Palan tunne kurkussa, vaikeiden tunteiden hautaaminen sisälle kehoon
Teemme alati virheitä. Syyllisyyteen ja häpeään liittyy jotain sellaista, että vaikeiden tunteiden alhossa unohdamme tai olemme haluttomia näkemään syyllisyyden ja häpeän tarpeellisuutta ja myönteisiä puolia. Virheiden myöntäminen on eheytymisen alku. Otamme vastuun tekemistämme virheistä. Länsimaalaisen yhteiskunnan kaanoniksi on muodostunut oikeuksia painottava eetos vastuun kustannuksella. Vaikka tässäkin kohtaa oikeudet ja vastuu kulkevat käsi kädessä.
Sinä itse olet vastuussa hyvinvoinnistasi ja parantumisestasi, apua kuitenkin saa ja kannattaa pyytää
Muutos ei ole mahdollinen, jos emme ota peiliä omiin käsiin ja lähde tutkimaan ja kyseenalaistamaan luutuneita käsityksiämme ja omaksumiamme todellisuuksia. Tätä kautta voimme antaa itsellemme mahdollisuuden toipua vaietusta historiasta ja sen aiheuttamista haavoista ja tulla sinuiksi eletyn elämämme kanssa. Aikuistuttuamme meidän on otettava vastuu tekemistämme virheistä, joita kuitenkin tulemme väistämättä tehneeksi. Omien riitasointujen tunnistaminen ja tunnustaminen elämän sinfoniassa (omatunto) ei tunnu kivalle, mutta se on välttämätöntä. Mikäli emme tähän suostu, toistamme virheitä alati omista työstämättömistä haavoista käsin, jonka inhimillisinä maksajina toimivat seuraavat sukupolvet.
Trauma syntyy traumaattisissa olosuhteissa, kasvuolosuhteet ovat erittäin vaikuttavia lapsen kehitykseen ja aikuisuuteen
Lapsi, joka elää kasvuhistoriansa traumaattisissa olosuhteissa, elää suhteissa edellisen sukupolven jäsenten (vanhemmat, isovanhemmat ja mahdolliset muut läheiset ihmissuhteet) kanssa.
Tällä hetkellä neljävuotiaan joensuulaisen lapsen kohtalo keikkuu otsikoista toiseen. Näin yksittäisen perheen sisäinen tarina on muuttunut yhtä äkkiä koko yhteiskuntaa ravistelevaksi ja jaetuksi tragediaksi. Perheen sisällä tapahtuva ei olekaan enää vanhempien yksinoikeus. Kommenttikentät täyttyvät syyllisten metsästyksistä, ja siitä, että onko viranomaiset tehneet voitavansa lapsen asiassa. Me suomalaiset olemme syntipukin etsimisen ja löytämisen mestareita. Todellisuudessa voimme kaikki yksimielisesti todeta, että lapsi meni jo pesuveden mukana.
Vilja Eerika ja murha, ja muita hälyttäviä murha tapauksia
Vilja Eerika löydettiin kuolleena äitienpäivänä vuonna 2012. Joulukuussa 2020 Koskelan tapaus palstoitti median sähköiset ja paperiset materiaalit. Opimmeko näistä yhteiskuntaa ravistelleista tragedioista mitään? Emme oppineet.
Tämän kaltaisissa perheissä yksityisyyteen käpertynyt häpeä ja syyllisyys kampeaa laajemmaksi ongelmaksi, jossa myös yksilöterapeuttisen lähestymistavan rinnalla tulisi olla yhteisölliset terapeuttiset tavat purkaa ylisukupolvisesti välittyneitä traumoja. Sosiaali- ja terveysministeriö laati selvityksen ”Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983”, ja tämän lisäksi julkinen anteeksipyyntö ottivat osaa syyllisyys- ja häpeätematiikkaan kollektiivisella tasolla. Lastensuojeluinstituutiolla on oma osuutensa karttuneeseen maineeseensa.
Interventio ja intervention tärkeys, voi pelastaa henkiä
Kun minut huostaanotettiin ja sijoitettiin 1980-luvulla voimaan tulleen lastensuojelulain jälkeen, perheyhteisöni jäi ilman tukea. Sijoitus kodin ulkopuolelle pelasti todennäköisesti henkeni. Interventio eli väliintulo toimi itselleni alkuna kohti muutosta, mutta tuohon aikaan terapia ja perhetyö eivät olleet yhteiskunnallisesti vallitsevaa ja universaali tapa hoitaa perhe- ja sukuyhteisöjä. Ja edelleen tänä päivänä yhteiskunnan tarjoamat yhteisölliset (dialoginen verkostotyö, perheterapia ym. yhteisölliset tavat hoitaa perheitä) hoitomuodot ovat sattumanvaraisia.
Vaikeiden ylisukupolvisten traumojen hoitoa voi rinnastaa surutta yhteiskunnan globaaleihin ongelmiin, joita perinteiset 1900-luvulla kehitetyt teoriat eivät riitä ratkaisemaan. Yhteiskuntamme sosiaali- ja terveyspalvelujen kriisissä ja murroksessa heijastuvat raskaan sarjan lastensuojeluperheet, joiden auttaminen koetaan erityisen vaikeaksi.
Yhdysvalloissa toimiva sosiologi David Tobis (2013) kuvaa teoksessaan Kummajaisesta kumppaniksi (vapaasti suomentamani), kuinka avuttomat ammattilaiset pyrkivät auttamaan avuttomia perheitä. Perheen sisäisiin globaaleihin ongelmiin ei ole olemassa yksittäistä interventiota, joka soveltuisi yleispätevästi kaikkiin perheisiin.
Trauma sen tunnistaminen ja hoitaminen on tärkeää, mutta apua ja hoitoa on vaikea saada
Tänä päivänä meillä on lukematon määrä erilaisia teorioita ja menetelmiä tunnistaa ja tunnustaa sekä hoitaa tai purkaa perheen sisäisiä, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia traumoja. Näiden käyttöönotto on vasta alussa. Elämämme yhteiskunnallisessa murroksessa monella tavalla. Murrokset ja kriisit tulisi nähdä myös mahdollisuuksina eikä pelkkinä uhkakuvina.
Eikä pyörääkään tarvitse keksiä uudelleen; olemassa olevat teoriat, menetelmät ja välineet tulisi ottaa käyttöön, kuten filosofi Esa Saarinen kuvaa: ”Ajattelen, mitä ajattelen”.
Monisyiset, syvät ja laajat traumat tulisi nähdä metatasolla (erityisasiantuntijuutensa ylittävä taso) ja näin omaksutut opit voidaan innovoida kollektiivisesti ja globaalisti. Norsunluutorneissa toimivien erityisasiantuntijoiden tulee kurottautua oman torninsa ulkopuolelle ja tehdä moniammatillista ja monialaista yhteistyötä yli rajojen, antaa oma erityisasiantuntijuutensa käyttöön – tahto toimia hitusen enemmän! Yksinkertaisuus ja maltti ovat valttia tehokkuutta ja yksilön vastuuta korostavissa ja painottavissa länsimaalaisissa yhteiskunnissa. Työolosuhteet tulee myös muotoilla työntekijän voimavaroja ja hyvinvointia vahvistaen, jotta asiantuntijan työpanos saadaan niin ikään hyötykäyttöön.
Hyvä, paha sosiaalityöntekijä.
Lapset, jotka elävät ylisukupolvisissa traumaattisissa ja helvetillisissä olosuhteissa, yhteiskunnan keinot kajota perheen autonomiaan on ovat rajalliset, vaikka jotkut saattavat pitää esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijän valtaa mielivaltaisena ja rajattomana. Toki tätäkin voi tapahtua, ja siltä ei pidä sulkea silmiä. Onneksi näitä tapahtuu harvoin.
Valtaosa erityisasiantuntijoista kuitenkin pyrkii hankalissakin tilanteissa toimimaan parhaimman asiantuntijuutensa mukaan, joskin heidän resurssit toimia ovat rajalliset – niukkuuttaan jakava yhteiskunta. Kun perhe on yli sukupolvien kärsinyt traumaattisista olosuhteista, olisi hölmöä kuvitella, että yksittäinen asiantuntija kykenee ratkomaan ja purkamaan perheen ongelmat ja traumat kuin taikasauvaa heilauttaen. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän mystifioimisesta on tullut myytti, kuten myös vallitsevasta äitimyytistä, ja nämä tulee nähdä ongelmallisena.
Miten rakentaa hyvinvoiva yhteiskunta? Trauma vaikuttaa yksilötasollisesti, mutta myös yhteiskunnallisesti
Lastensuolelun edellytykset puuttua on vasta alku näissä traumatalkoissa, ja sosiaalityön erityisasiantuntija tarvitsee muiden instituutioiden hartioita rakentaakseen lapsiystävällistä ja lasta suojelevaa yhteiskuntaa. Useimmiten raskaan sarjan lastensuojelutyössä perheen ylisukupolvisesti periytynyt syyllisyys ja häpeä tulee koettavaksi rakenteisiin – vanhempien oma syyllisyys ja häpeä usein projisoituu asiantuntijoiden ja erityisasiantuntijoiden nahkoihin kouriintuntuvasti.
Nykyisin korkeasti koulutettujen asiantuntijuus voidaan olettaa olevan riittävän vahvaa, joten heidän resurssit kohdata ja vastaanottaa ylisukupolvisesti perittyjä traumoja ja defensiivisyyttä on olemassa.
On myös tunnistettava ja tunnustettava, että työntekijöiden omat traumat kulkeutuvat varjoiksi instituutioiden seinille, joten inhimillisyys ei ole katoava luonnonvara koulutuksenkaan kautta, päinvastoin. Työntekijän on myös itse suostuttava käsittelemään henkilökohtaista ja kollektiivista historiaansa. Asiantuntijoiden ja erityisasiantuntijoiden koulutus ammattiin lisäävät kuitenkin vastuuta suhteessa asiakkaaseen. Asiakasperheiden yksilölliset ylisukupolviset traumaattiset kriisit ja yhteiskuntamme murros tulee nähdä eräänlaisena ponnahduslautana kohti lapsiystävällistä ja lasta suojelevaa yhteiskuntaa. Olimme sitten vanhempia tai sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, päämäärämme on sama – lasten ja heidän perheidensä hyvinvointi.
Susanna Salin
Kokemusasiantuntija – kokemuskumppani
Vapaaehtoistyöntekijä
Sosiaalityön asiantuntija
Lähteet:
Canault, Nina. suom. 2007. Vaietut virheet jälkipolvien taakkana – Ylisukupolvinen tiedostamaton.
Kähkönen, Sirpa. 2023. 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia.
Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/74821 Viitattu 16.2.2024.
Poutanen, Kira. 2021. Surun kartta.
Tobis, David. 2013. From Pariah to Partners.
Tuhannet kiitokset Susannalle valtavan hyvästä ja avaavasta kirjoituksesta. Ylisukupolvinen trauma on tärkeä ja mielenkiintoinen aihe. Susanna on erinomainen kirjoittaja ja hänellä on paljon tietoa monista mielenterveyteen ja päihteisiin liittyvistä asioista. Kuten myös pohjalla käymisestä, sieltä nousemisesta, eheytymisestä. Yritän houkutella Susannaa joskus vielä kirjoittamaan jostakin aiheesta blogiin. Jäämme siis odottelemaan Super Susannan mahdollisia tulevia kirjoituksia. Susannalle iso hali, terveyttä, rakkautta ja hyvinvointia. <3 Muista huolehtia itsestäsi ja kuunnella sydäntäsi.